No, nyt on sitten herätty uuteen vuoteen. Päivärytmi melkein kohdallaan.  Viimeinen konvehtirasia heitetty rituaalinomaisesti roskiin (täysinäisenä), viimeiset glögit juotu pullon pohjalta.

Ei kuitenkaan juurikaan muutoksia elämässa.Vastasin kieltavästi elokuvakutsuun ja käytin sen ajan järjestelemällä DVD varastoani. Luokittelin sen aivan uuden järjestelmän mukaisesti (sain aivan uuden näkökannan elokuviini) ja olin oikein tyytyväinen tulokseen  tasan niin kauan kun hoksasin, että apua. Jos  filmien järjestäminen uudelleen on käsitykseni hauskasta vapaa-illasta, niin olisi ehkä aika löysätä pipoa. Haloo. Olenko autisti.

Mutta tyhjänpäiväisen elokuvan katsominen puolituttujen kanssa ei kiinnostanut. Haluan lisäaikaa pessimismille ja erakoitumiselle. Vähintään kuukauden. Nyt riittää, että tunnistan ongelman, sille ei vielä tarvitse tehdä mitään.

Työkaverilta meni hermot uuden vuoden kunniaksi ja antoi meidän muiden kuulla kunniansa ja yksityiskohtaisen  selostuksen mikä meissa kussakin mättää ja miksi juuri me ollaan ihan perseestä. Me siinä sitten kuunneltiin suu auki ja nikoteltiin.

Olin varmaan edellisessä elämässäni karhu. Voisin ihan hyvin nukkua pimeässä peiton alla marraskuusta maaliskuuhun. Kaikki aktiviteetti häiritsee. 

Tämäkin päivä kului nukkuessa, syödessä ja seurustellessa. Nyt alkaa olla jo aika levännyt olo. Kaksi vapaapäivää putkeen ja alkaa jo kyllästyttää. Pitäisi tehdä ehkä Jotain Hyödyllistä, ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Pankkitilikin kiljuu miinuksella, olisi ollut viisasta ottaa ekstravuoroja.

Huomenna, huomenna, ei vielä tänään.

Uusi vuosi on saanut uudet käänteet. Ystävä ilmoitti kuin ilmoittikin tulevansa tännepäin. Kas näinkö yksinkertaista se olikin! Ihan turhaan olin masentua!

Töissa oli nyt sitten kuitenkin joulurauha kaukana, valitettavasti. Kaikille ei sitenkään tullut mukavaa joulua, paljon mahtui surua joukkoon.

Mutta jokaiselle tekisi hyvää olla joulu töissä sairaalassa. Se ikäänkuin kuuluisi minusta ihmisen kehityksen lyhyeen oppimäärään. Todeta konkreettisesti, ettei kaikkeen ole kontrollia ja ettei kaikkea voi suunnitella. Salama voi joskus tulla kirkkaalta taivaalta. Ja osua omalle kohdalle. Noin vaan.

Ja sitten ei mikään enää ole entisellään.

Mutta valitettavasti, se taitaa vaan olla niin, että kaiken oppii vasta kovan koulun jalkeen, eli vasta sitten kun  oma pää on kopsahtanut seinään.

Sairaala on alkanut hiljentyä jouluksi, kaikki on melkein pysähtynyt. Meilla oli niin vähän potilaita, että minut siirrettiin toisaalle "auttamaan". Vaikka ei siellä toisella osastollakaan mitään kaaosta ollut (toisaalta tämä taas vahvisti sitä klassista käsitystä joka kaikilla on, että  se oma osasto on se kaikkein kiireisin ja vaativin ja kaikista pienimmillä resusseilla pyörivä. Ja, että muut pääsevät helpommalla...Mutta tuskinpa kuitenkaan). Oli varmaan osastojen johdon puolelta sellainen "joulun hyvän mielen tempaus", jossa halutiin henkilökunnalle näyttää, että näin meillä yhteistyö pelaa. Kysykää vaan apua niin heti saatte sen. Jaa-ha.

Mutta ihan kiva päivä, näin vanhoja tuttuja ja sain vieraskohtelun (positiivisessa mielessä).

Olen päättänyt laittaa uuden vuoden suunnitelmat jäihin ja olla vaan kotona. Ei aina tarvitse olla hauskaa. Ja sitä paitsi olen väsynyt. Teen rästiinjääneitä kodin kunnostustöitä, valokuvajutta, käsitötä,  jne jne. Sitä paitsi jos ystäväni haluvat tavata minua, voivat he vaihteeksi tulla luokseni. Yhtä pitkä se matka on tännepäinkin.